Sairastamisen 2.0

img_4668

Kaikkia luokittelujakin välttäen – viime viikolla minuunkin iski man flu. Tai ehkä sitä todella voisi kutsua vain ikäväksi kausiflunssaksi. Woltin toimitusajoista päätellen yksi jos toinenkin oli viime viikolla sairastuvalla. Olen kantapään kautta oppinut, että sairastaminen kotona työpaikan sijaan onkin viisasta. Kiitos luterilaisen työmoraalin, en ole koskaan jäänyt vahingossa liian terveenä kotiin. Sen sijaan olen kylläkin raahautunut puolikuolleena erinäisiin velvollisuuksiin vain todetakseni, että iltapäivällä jo lyijykynän kohottaminen nostaa hikikarpalot otsalleni.

Onneksemme 2010-luvulla sairastaminen on hyvin erilaista kuin omina peruskouluaikoinani 90-luvun loppupuolella. Silloinhan sairauspäivän menu koostui ruisleivän päälle levitetyistä hillosipulipurkin jämistä ja pääasiallinen viihdyke (ennen iltapäivän Emmerdale-uusintojen suomaa armahdusta) TV-Shopin mainosputkista. Kuumehouruisina nautittuina heidän mainoksensa alkoivat jossakin vaiheessa vaikuttaa lähes houkuttelevilta diileiltä.

Woltin ja Netflixin aikakaudella säästymme siis joiltakin ilmeisiltä sairastamisen nurjilta puolilta. Kokosin muutkin vinkkini flunssakauden selättämiseen kunniallisesti.

× Hyväksy tappiosi.

Kuten sanottua, aina ei ole helppoa myöntää tappiotaan, vaikka tietäisi sen armahtavan omat työkaverit ja asiakkaat omasta työkubiikkelista kantautuvilta sarja-aivastuksilta. Meillä kaikilla on työkavereita, joilla on viimeksi ollut sairauslomapäivä joskus 90-luvun puolivälissä. Omissa silmissään he ovat sankareita mutta muiden silmissä käveleviä tautipommeja. Kunpa flunssakaudella töihin tullessa sovellettaisiin Sydney-Singapore-lennolla törmäämääni käytäntöön, jossa Singapore seuloi kuumeen varalta lämpökameroin maahan saapuvat matkustajat…

× Porrasta voimasi.

Myös lepääminen täytyy optimoida jaksamisen mukaan. Pahimman sairastamisen aikaan en itse jaksa pitää edes silmiäni auki muutamaa minuuttia pidempään. Kärsimättömänä ihmisenä en toisaalta pysty olemaan sairaanakaan täysin toimettomana. Ratkaisu? Kouluiässä jouduin tyytymään C-kasetteihin ja radioon, mutta nykyisin minut armahtavat Acast-sovelluksen kautta kuunneltavat podcastit (suosikkejani ovat Ysistä viiteen ja No Filter) ja tietysti Bookbeat, jonka valikoimista voin suositella kuunteluun esimerkiksi Ville Similän ja Mervi Vuorelan teosta Ultra Bra – Sokeana hetkenä. Kun silmät pysyvät auki muutoinkin kuin tulitikuilla, etenen kepeisiin tv-sarjoihin (tällä kertaa Netflixin Moderni perhe ja Miss Fisher’s Murder Mysteries päätyivät listalleni). Saatan harkita myös kevyttä dekkarilukemistoa, mutta vaikka sivistystahto kuinka kolkuttelisi, en tartu mihinkään Agatha Christietä vahvempaan.

× Piristä itseäsi.

Mieheni voisi varmasti todistaa, että tästä sujuvasta neuvomisesta huolimatta (mahdollisesti ammattitauti?) olen itse varsin surkea sairastaja. Tuskailen tekemättömiä töitä, hermostun sairastamiseen liittyvään toimettomuuteen ja alan kärttyillä jo ensimmäisen sairauspäivän iltapäivänä. Olen päätellyt olevani malliesimerkki mielialan ja toiminnan tason välisestä tiiviistä yhteydestä – parikin päivää kotona eristyksissä ja synkeä pilvi nousee pääni päälle kuin Aku Ankassa ikään. Vaikka ongelma katoaa töihin palattuani, koetan huomioida sen jo sairastaessani. Key words: Lidlin suolakaramellijäätelö. Instagramin kukka- ja vintagetilit. Ulkomaanmatkojen suunnittelu. Remonttisuunnittelu. Brunssien suunnittelu…

× Mieti juttuja, joille muutoin ei olisi aikaa.

Tämä liittyy vahvasti suunnitteluun, jota, mainitsinko jo, teen mielelläni? Koko perheeni, ja tällä tarkoitan siis koko ydinperhettäni puolisoineen ja lapsineen, matkustaa pian Berliiniin juhlimaan minun ja veljeni seitsemänkymppisiä. Meitä on kaikkiaan yksitoista, ja odotan matkaa innolla mutta myös jännityksellä. Ja jännityksen otan tietysti haltuun suunnittelulla!

× Palaa arkeen porrastetusti.

Täydellinen toipuminen viikon kestävästä kuumeisesta flunssasta kestää noin 2-3 kuukautta. Se on yllättävän pitkä aika, ja vaikka en itse sairastanutkaan niin pitkään, päätin suosiolla siirtää pilateskauden alkua viikon loppupuolelle. Ehtii sitä myöhemminkin. 

 

 

Onko kaikki työ yhtä arvokasta?

img_53643

Olen mielenkiinnolla kuunnellut kesäkuussa käynnistynyttä Ysistä viiteen -podcastia. Uusimmassa jaksossa Arvostele mun ammatti Natalia Salmela ja Vivian Valpuri keskustelevat eri ammattien arvostuksesta. Ovatko kaikki ammatit yhtä arvokkaita? Onko työ markkinoinnin tai somevaikuttamisen parissa vähemmän arvokasta kuin jokin toinen työ? Työelämään keskittyvässä podcastissa aihetta on sivuttu myös Onko kaikki kaupan? -jaksossa, jossa bloggari Salmela kertoi, ettei olisi mitään tuotetta, mitä hän ei voisi blogissaan rahaa vastaan mainostaa. Hän kertoi ottavansa mainostoimeksiannot ammatillisina haasteina eikä niinkään ajattelevansa niiden eettisyyttä.

Minun on vaikeaa ymmärtää, miten etiikka ja moraali voisivat olla irrallisia mistään elämään liittyvistä kysymyksistä, saati sitten työelämästä. Toki ihmisten arvomaailmat eroavat toisistaan, mutta tuntuu suorastaan provokaatiolta ilmoittaa, ettei jokin asia ylipäätään kuuluisi eettisen harkinnan piiriin. Minusta meillä jokaisella on velvollisuus pohtia, millaisia vaikutuksia työllämme on. Se, millaisiin toimenpiteisiin ryhdymme, riippuu sitten arvoistamme. Työ on yksi keskeinen rajapintamme ympäröivään yhteiskuntaan, mitä kautta etiikan ja arvojen kysymykset nivoutuvat siihen hyvinkin tiiviisti.

Näkemyksiini lienee vaikuttanut paljon se, että arvokysymysten pohdinta on merkittävästi vaikuttanut omiin uravalintoihini. Olen halunnut hakeutua tehtäviin, joissa pääsen edistämään muiden ihmisten hyvinvointia. Erityisesti olen halunnut työskennellä sellaisten ihmisten parissa, jotka helposti jäävät yhteiskunnan marginaaleihin. Valintani eivät kuitenkaan ole (tietenkään) olleet pelkkää altruismia, sillä olen kokenut omien arvojeni mukaisen elämän toteuttamisen myös itsessään palkitsevana. Ja onhan myös työssä kehittyminen ja työtehtävissä eteneminen ollut minulle kaiken muun ohella tärkeää.

Vaikka nämä tekijät ovat olleet minulle tärkeitä uravalinnoissani, en tietenkään ajattele, että juuri niiden tulisi olla kaikille tärkeitä. Tai että niin kutsutuilla perinteisillä auttamisammateilla olisi tällaisissa kysymyksissä jonkinlainen automaattinen moral high ground. Tärkeintä on, että eettisiä ja arvokysymyksiä ylipäätään pohtii.

Onko jokin toinen työ sitten arvokkaampaa kuin toinen? Ajattelisin, että ammattien arvottamista paljon keskeisempää olisi kannustaa ihmisiä pohtimaan omia ammatillisia ja muita valintojaan suhteessa omaan arvomaailmaansa ja siihen, millaisia asioita haluaa itse pohjimmiltaan elämässään tavoitella. Cocktailkutsuotantani perusteella tämä on hätkähdyttävän monelle ihmiselle varsin yllättävä kehotus. Jotkut voivat kokea sen jopa omien valintojensa kyseenalaistamisena. Spontaanisti asiaa pohditaan usein vasta elämän kriisivaiheissa, esimerkiksi loppuunpalamisen jälkeen. Miksei jo aiemmin?

Arvojen ohella oman ammatin etiikan pohdiskelu on hyödyllistä ammatissa kuin ammatissa. Ilokseni esimerkiksi bloggarit (ks. esim. muotiblogien etiikkaa käsittelevä juttu Pupulandia-blogissa) ovat viime vuosina  lähteneet tällaiseen itsereflektioon.

Enkä malta olla lisäämättä, että kaikki eivät kykene tai pääse osalliseksi työelämästä. Työn puuttuminen voi olla kipeä asia ja aiheuttaa voimakastakin osattomuuden tunnetta. Mutta työ ei ole ihmisen arvon mittari.

 

Ovatko arvokysymykset vaikuttaneet teidän uravalintoihinne?

Työmatkailun Highs & Lows

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelle matkustamisessa on oma jännittävä eksotiikan tunteensa. Tiedättehän sen tunteen, kun tarkkailee maanmiehiään ja -naisiaan Tallinnan-laivalla illan myöhäisinä tunteina tai kuuntelee ihmisten juttuja pohjoiseen vievän junan ravintolavaunussa? Tuttuuden ja kotoisuuden tunteeseen sekoittuu syvää hämmennystä. Tällaisiako me olemme? 

Koin tällä viikolla jännittäviä hetkiä matkustaessani ensimmäistä kertaa elämässäni Kajaaniin ja Iisalmeen. Olin reissussa työasioilla, mutta tunnelmoin jo etukäteen kuljeksivani työpäivän jälkeen Lönnrotin jalanjäljissä Kajaanin linnanraunioiden mailla. No, lopputulema oli hieman toisenlainen, sillä Kajaanin keskusta paljastui nauhamaiseksi 70-luvulla rakennetuksi pötköksi, jonka varrella yövyin yhdessä S-paikassa ja päädyin syömään toisessa. Matkalle lähtiessäni olin iloinnut saavani maakuntamatkailun kautta monipuolistaa kuvaani Suomesta. Jos kaupunkikuvaa ajatellaan, S-ketju tuntuu kuitenkin tehokkaasti huolehtineen ainakin pienten kaupunkikeskustojen yhdenmukaistumisesta. Asiasta suivaantuneena ostin säkin irtokarkkia ja vetäydyin yhden hengen huoneeseeni monipuolistamaan Suomi-kuvaani television kautta.

Lähtöaamuna ravasin hikisenä ja ärtyneenä rautatieasemalle. Ja kas, mikä kaunotar sieltä paljastuikaan. Olin valmis pyörtämään kaikki puheeni kaupungista.

img_5323

img_5326

img_53191

img_5327

Upean jugendtyylisen asemarakennuksen on suunnitellut Gustaf Nyström, ja se on rakennettu vuosina 1904-1905. Kuka voisi vastustaa odotustilaa, jossa on kaksi vihreää kaakeliuunia pihlajanmarjakuvioinnein? Kahvilassa oli koirakieltomerkin lisäksi ”Asiaton oleskelu kielletty” -kyltti, mutta sitä ja myyjän tuimaa katsetta uhmaten nappasin kuitenkin pari kuvaa (kaksi ylintä) sieltäkin.

(Tiesittekö muuten, että Nyström on suunnitellut myös esimerkiksi Helsingin talvipuutarhan ja Turun taidemuseon? Kattavampi listaus rakennuksista löytyy täältä.)

Näin Kajaanin-matkani siis päättyi onnellisesti jugend-tunnelmiin. Olisi mukava tietää, onko tiedän joukossanne kaltaisiani rakennusbongareita!

Etelänlomailua

img_5254

En usein käy Etelä-Helsingissä, mutta kun käyn, otan sen lomailun kannalta. Lauantaina tuli käytyä sillä suunnalla jopa kahteen otteeseen, ensin Punavuoressa täysin ylihinnoitellulla kampaajalla (maksamani hinta oli niin absurdi, että en voinut kuin nauraa – onko kenellekään muulle sattunut samaa yllätystä?) ja illalla vielä toistamiseen illallisella Krog 16 -ravintolassa Munkkisaaressa.

Kampaamoyllätystä lukuun ottamatta otin päivän Pitkänsillan tuolla puolen pienen etelänloman kannalta ja nautin päämäärättömästä käveleksimisestä kauniilla kaduilla ja muutamassa tutusssa putiikissa. Ei tarvitse käyttää kovinkaan paljon värikynää todetessaan, että kalliolaiselle Punavuoren ja Eiran seudut todella tuntuvat lähes eksoottisilta kohteilta. Talojen julkisivut ovat puuterisen siloteltuja, koirat pikkuriikkisiä, miesten pikeepaidat hieman räikeämpiä. (Tosiasiassa Kalliossa ei edes näy pikeepaitoja; vissi etu asuinalueelle.) Vaikutelmaa tietenkin täydentävät Tehtaankadun suurlähetystöjen ja Eiran huvila-alueen huokuma kansainvälinen atmosfääri.

Pienestä ironiasta huolimatta käyn kyllä mielelläni noilla kulmilla. Se vastaa myös ajatustani ekologisesta matkailusta – kotoa suoraan sporalla perille ja takaisin. En itse kuulu heihin, jotka säästävät koko vuoden tuhlatakseen sitten lomamatkoilla, vaan hajautetun lomailun vannoutuneena kannattajana minulle ominaisempaa on pistäytyä Suomessakin terassilounailla. Berliinin-matkalla voi sitten muutamana iltana syödä halloumidönerin (ah! Mistä niitä saisi Suomesta?), jos jostakin haluaa pihistää.

Tällä Punavuoren-reissulla pistäydyin ensin vakkarikohteessani Relove 5kulmassa, josta löytää yleensä mukavan valikoiman kuratoituja second hand -vaatteita. Lounaspaikoista alueella on mistä valita, ja tällä kertaa päädyin Lilla Fabrikiin, joka tarjoaa Eirassa mukavaa mannermaista tunnelmaa terasseineen. Voin suositella myös Levainin terassia ja avokadotoastia.

Illalliselle valikoitunut Krog 16 oli varsin mukava tuttavuus. Söimme alkuruoaksi sokerisuolattua lohta ja portobelloarancineja sekä pääruoaksi molemmat flank steakia. Ruoka oli maukasta ja taidokkaasti valmistettua. Pientä miinusta tulee kyllä hieman liian päällekäyvästä tarjoilusta ja ylihintaisesta kahvista (suodatinkahvi neljä euroa kupillinen). Päällekäyvällä tarkoitan tätä outoa uutta ilmiötä, jossa tarjoilijoita pörrää lähes joka hetki ympärillä kyselemässä milloin mitäkin. Introverttiravintolalle olisi täällä ainakin yksi asiakas!

Kuten parhaimpienkin lomamatkojen jälkeen, tälläkin reissulla parasta oli kaiken eksotiikan jälkeen palata kotiin. Porthaninkadun Oivassa tuli karaokea kuunnellessa lämpimän tuttu ja kotoisa olo. Kallio. 

 

Onko teillä tapana viettää turistipäiviä omassa kotikaupungissanne? Entä mitä mieltä olette tästä uuden tuttavallisen palvelutavan aallosta Suomessa? Onko siellä muita ravintolaintrovertteja? 

 

 

 

 

Haapsalu kuvina

img_5042
Menneen kesäloman kohokohtia oli Haapsalu, jonka pitsihuvilat ja rantapromenadi olivat kuin aikamatka tsaarinaikaiseen kylpyläkaupungin flaneeraustunnelmaan. Ja kyllä nämä hieman uudemmatkin talot olivat ihan mukiinmeneviä.

img_5047

img_5041
Kuursaal
img_5033
Unelmataloni oli myynnissä. Mies ei kylläkään antanut lupaa sen ostamiseen. Äiti kutsui sitä lähettämäni kuvan perusteella romanttiseksi röttelöksi. It may be so, mutta joskus vielä hankin tällaisen kesämökin.
img_5064
Haapsalun historia kylpyläkaupunkina alkoi jo 1825, jolloin kaupunkiin perustettiin ensimmäinen mutakylpylä. Raatihuoneen näyttelyssä oli esillä kylpyläkaupungin historiaan liittyvää esineistöä ja valokuvia. Mitä tässä kylpyammeessa tapahtuu, sitä voin vain arvailla.
img_50621
Iloni Imedemaa, Ilon Wiklandin museo
img_50591.jpg
Taiteilija itse. Jos ette heti muista, kuka Ilon Wikland (os. Pääbo) on, muistelkaa Astrid Lindgrenin kirjojen kuvituksia – Katto Kassista, Ronja Ryövärintytärtä, Marikkia… Ilon Wikland, joka kasvoi isovanhempiensa luona Haapsalussa ja pakeni Ruotsiin sotapakolaisena vuonna 1944, on näiden kuvitusten takana. Haapsalun katukuvassa ja Wiklandin kuvitusten  hurmaavassa maailmassa on yllättävää samankaltaisuutta.
img_5063
Ja vielä yksi uskomattoman vaikuttava nainen. Anna Hedvig Büllin (1887-1981) tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Büll oli Haapsalussa syntynyt baltiansaksalainen, joka pelasti kaksi tuhatta naista ja lasta Cilician alueella Armenian kansanmurhan aikaan. Neuvostoliitto ei myöntänyt Büllille paluuviisumia, joten hän kuoli Heidelbergissä, Saksassa, vuonna 1981. Hän omisti suurimman osan elämästään armenialaisten pakolaisten auttamiselle.

 

 

Pros and Cons: Kallio

img_51784

Kun itse tutustuin aikakauslehtien maailmaan joskus 90-luvulla, suurin osa lehtien jutuista oli mallia ”Viisi asiaa, jotka sinun tulee tietää pojista” tai ”Ponin hankkiminen – plussat ja miinukset” (luin lähinnä Demiä ja Hevoshullua). Valitettavan harvinainen juttuformaatti nykypäivänä. Vastakohtaisuuksien kaupunginosana Kallio istuu plussat ja miinukset -formaattiin erinomaisesti.

Ensin tietenkin Kallion plussat: 

+ Aina avoinna

Katuvalojen ulottumattomissa kasvaneena talvi merkitsi minulle pitkään aikaa, jolloin bussipysäkille kävelyyn oli varattava taskulamppu eikä Ruutanan Shell Helmisimpukkaan voinut edes teoriassa pyöräillä. Ehkäpä juuri tämä kompleksi ajoi minut opiskelemaan Berliiniin… Kallioon muutettuamme saan Suomessakin nauttia tunteesta, että jotakin tapahtuu ympärilläni koko ajan. Itse asiassa taidamme asua Suomen tiheimmin asutulla neliökilometrillä. Tapahtumia on joka päivä, kivoja kahviloita on auki sunnuntaisin. Sunnuntaiaukiolot ovat ainakin minulle urbaanin unelman uljain ruumiillistuma.

+ Aina uutta

Suur-Kallioon syntyy jatkuvasti paikkoja, joita ei uskoisi Suomessa voivan syntyä. Kun Riviera Kallio avattiin, koin yhdessä oletettavasti monen muun kanssa syvää epäuskoa siitä, olisiko todella mahdollista juoda lasi viiniä elokuvateatterissa. Epäuskoa ruokkivan tyylikkäitä paikkoja ovat myös The Bull and the Firm (martinit), Gastro Café Kallio (aamiaiset), LeBlon Merihaka (aurinkoisen päivän drinkit) ja uuden uusi Tanner (vegaanipizza ja alkuviinit). Elannon vanhan pääkonttorin (ks. kuva) alueella, jonne Tannerkin sijoittuu, voi jo syödä (Onda Siltanen, Tanner, Väinö Kallio), tanssia (Kuudes linja, Kaiku) ja joogata (Asana Helsinki). Klisee, mutta aivan kuin Berliinissä. 

+ Ihmiset

’Nuff said. Täällä asuu mukavaa ja rentoa väkeä.

Ja sitten miinukset… 

– Aina avoinna

Kesällä on mukavaa, kun ihmiset istuvat iltaa Kallion kirjaston takana. Usein kaikki meneekin hyvin, mutta varsinkin tämä kulunut helteinen kesä vei joiltakin juhlijoilta myös voimat. Kalliossa joutuu välillä kantamaan huolta kanssaihmisten urheilukunnosta.

– Vintageliikkeet

Take your money and run. Älkää ymmärtäkö väärin, hinnat eivät ole erityisen korkeat. Houkutuksia vain on niin paljon. Tsekkaa ainakin Mekkomania ja Frida Marina sekä Fida Hakaniemi.

– Jämähtäminen

Yhtäkkiä sitä huomaa, ettei ole viikkoihin vapaaehtoisesti käynyt Pitkänsillan tuolla puolen.

Ei ole enää mitään syytä poistua. 

 

Bio Rex Lasipalatsi

img_5209img_5210img_5208img_5211img_5212

Ken halajaa viehättävää funkkistunnelmaa, suunnatkoon uudistettuun Bio Rex Lasipalatsiin, jonne päädyimme tänään katsomaan sitä Jasper Pääkkösen elokuvaa eli tietenkin Spike Leen BlacKkKlansmania. Elokuva oli vaikuttava (eikä vähiten nykypäiväanalogioidensa vuoksi) ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, mutta yhtä lailla voin suositella Lasipalatsin ainutlaatuista tunnelmaa.

Vuonna 1936 valmistunut Lasipalatsi on kaupungin maamerkeistä ensimmäisiä, jotka muistan hapuilevilta tutustumisretkiltäni Helsinkiin joskus 2000-luvun alkuvuosina. Sen muotokieli on aina viehättänyt minua tavattomasti, mutta itse talon sisällä on tullut vietettyä valitettavan vähän aikaa. Suoraan sanottuna mieleeni tulevat vain yhdet vuosien takaiset laimeat treffit alakerran kahvilassa ja yksittäinen ilta australialais-latvialaisten ystävien kanssa aurinkoisella mutta suolaisen hintaisella terassilla. (Tosin nykyisin ne silloin kulmia kohotuttaneet hinnat järkyttäisivät tuskin enää turistejakaan.) 

Mutta talon tyyli ja loisto ovat tallella, ja ihanaa, että interiööristä pääsee nyt nauttimaan myös leffakäynnin yhteydessä. Mikä tyylissä voitetaan, sen joutuu penkkien mukavuudessa tinkimään, mutta yhtä kaikki tulen tänne mielelläni uudelleen. Teatteritoimintaa pyörittävälle Kino Korjaamolle (joka ilmeisesti perinteiden vuoksi on säilyttänyt vanhan Bio Rex -nimen, vaikka sen helposti sekoittaakin samannimiseen teatteriketjuun) annan kylläkin hieman satikutia siitä, että salin avautumista ei ole mainostettu laajemmin eikä tarjoiluita saatettu 2010-luvun vaatimuksia vastaaviksi. Nyt mentiin vielä jaffalla ja itse pussitetuilla pienillä irtokarkkipusseilla. Näiltä osin tunnelma toi mieleeni Kangasalan Nuorisoseurantalon vuonna 1997, jolloin näin siellä Filmipyörän esittämän ja hartaasti Kangasallekin odotetun Titanic-elokuvan.  

Elokuvateatterien uutta tuloa Helsingissä on ollut ilo seurata. Olemme jo Riviera Kallion ja Finnkinon Maximin uskollisia kävijöitä. Innokkaasti odottelen myös Kallioon Elannon kortteliin syksyllä avautuvaa Kino SheryliäCome to think of it, ehkäpä alitajuisesti odottelenkin jo syksyn pimeneviä leffailtoja.

Entä te? Mikä on teidän ikimuistoisin leffakokemuksenne? Onko kukaan muu käynyt Filmipyörän esityksissä?